MATKA KARJALAAN

Alpo Sailo teki ensimmäisen matkansa Karjalaan 1908 Tuupovaaran Öllölään, jolloin tapasi Petri Šemeikan. Tapaaminen kuulun runonlaulajan kanssa teki suuren vaikutuksen Alpoon ja sinetöi hänen taiteellisen suuntautumisensa lopullisesti.

Saatuaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta matka-avustuksen ja professori Antti Jalavan kirjoittaman suosituksen Alpo Sailo matkasi 1909 ensi Viipuriin, josta matka jatkui Sortavalaan. Matka jatkui sieltä ”salolle”, sillä Sailo janosi ”kalevalaista aikaa”. Läskelässä tulivat vastaan uudenaikaisuus ja kansainväliset suuntaukset Alpon pettymykseksi. Ilokseen hän kohtasi kuitenkin ”vanhanaikaisen, aidon” kanteleensoittajan. Matka jatkui pitkin Raja-Karjalan kyliä ja Sailo tapasi lukuisia kiinnostavia henkilöitä, joita hän tallensi.

Vuonna 1911 Alpo ja Helga Sailo olivat Suistamon laulu- ja soittojuhlilla Mary ja Akseli Gallen-Kallelan kanssa. Alpo, Akseli ja Väinö Salminen olivat juuri perustetun Kalevalaseuran virallisia edustajia juhlilla.

Itä-Karjala tuli Alpo Sailolle tutuksi, kun hän vuonna 1918 toimi Uhtualla etappipäällikkönä. Ensimmäinen vaimo Helga Sailo oli mukana matkalla hoitamassa sairaita.

Vuonna 1932 Alpon oppilaaksi tullut Nina Stünkelin tarjosi Sailolle apuaan Sortavalaan tilatun runonlaulajapatsaan tekemiseen. Näin Ninakin innostui Kalevalaan ja runonlaulajiin. Yhteisiä matkoja tehtiin Raja-Karjalaan Suistamolle, Suojärvelle, Korpiselkään ja Joensuun kautta Liperiin vuonna 1937, ja samana vuonna vielä Suistamon Äimäjärvelle ja Impilahdelle sekä Sortavalaan. Matkojen tuloksena syntyi runsaasti piirroksia ja luonnoksia.

Ajatus runolaulajista ei jättänyt Alpo Sailoa, elossa olevat runolaulajat oli ikuistettava niin kauan kun se vielä oli mahdollista. Sortavalan runonlaulajain patsaan paljastuksen jälkeen vuonna 1935 Alpo Sailo, Nina Stünkel ja eräs kolmas kuvanveistäjä lähtivät Suistamolle piirtämään ja muovailemaan kiinnostavia kansanihmisiä.

Vuonna 1937 Alpo ja Nina lähtivät jälleen Karjalaan, Suistamolle, Suojärvelle, Korpiselkään ja Joensuun kautta Liperiin. Matkalla syntyi runsaasti piirroksia. Samana vuonna he vielä palasivat toistamiseen näille seuduille, Suistamon Äimäjärvelle ja Impilahdelle. Matkalla syntyi luonnoksia vanhoista emännistä ja Sortavalassa muotokuva rovasti Sergei Okulovista.

Karjala oli jatkuvasti mielessä, Sailo halusi vielä kerran kuulla ukkojen ja akkojen laulua. Kun jatkosota oli asettunut rauhalliseksi asemasodaksi, päättivät Alpo ja Nina Sailo lähteä Itä-Karjalaan, rintamalle. Lupa saatiin ja matkaan lähdettiin kesällä 1943. Matkanteko 2,5- ja pian 4-vuotiaiden lasten sekä juuri syntyneen pienen vauvan kanssa täpötäydessä junanvaunussa oli vaivalloista, olihan mukaan otettu niin taloustavarat, kipsit, savet kuin työvälineetkin. Matkan kohteena oli Vuokkiniemi. Vastaanotto oli lämmin, vastassa ollut majuri arveli, että lapsiperheen läsnäolo antaisi henkistä tukea sotilaille.

Asuinolot eivät olleet parhaat mahdolliset, ensimmäiseksi asuinpaikaksi järjestyi huone Kati Vasaran mökistä. Huone vilisi syöpäläisiä ja sen ainoa ikkuna oli tukittu laudoilla umpeen, etteivät kärpäset pääsisi sisään. Työtilat järjestyivät kansakoululta, jonne perhe sitten muuttikin asumaan, nukkumaan lattialle. Työtilat ja koti olivat nyt saman katon alla.

Myöhemmin koti siirtyi Pirttilahteen, jossa perhe syksyllä 1943 eli onnellista aikaa, ympärillä oli kaunis luonto, kirkasvetinen Ylä-Kuittijärvi ja lapsille naapurimökissä ikäistään seuraa.

Pirttilahdessa syntyi kymmeniä kyläläisten muotokuvia. Sailot saivat uudet nimet, ”Saviukko” ja ”Saviakka”.

Perhe palasi järven jäätyessä ja eturintaman lähestyessä Vuokkiniemelle ja jonkin ajan kuluttua Akonlahteen. Vuokkiniemellä ollessaan Sailot tapasivat lukuisia kiinnostavia kansanihmisiä ja aika kului heitä ja suomalaisia sotilaita piirrellessä ja muovaillessa. Sailot kävivät jatkosodan aikana myös Latvajärvellä. Siellä he tapasivat Arhippa Perttusen jälkeläiseksi esittäytyneen henkilön, joka kuvaili heille esi-isänsä ulkonäköä. Näin sai muotonsa Vuokkiniemellä oleva Arhippa Perttusen patsas.

Suurhyökkäyksen myötä kesällä 1944 perheen oli jätettävä Itä-Karjala ja perhe evakuoitiin Lappiin.