KALEVALATALO

Talon pyöreät seinät yhtyvät kupoliksi, josta valo virtaa lasimaalauksen läpi. Seiniä peittävät korkokuvasarjat ja niiden päällä olevat freskot kuvaavat Kalevalan runoja ja Suomen kansan elämää muinaisuudesta nykypäivään. Eteisestä voi astua suureen saliin, jossa järjestetään Kalevala-aiheisia tilaisuuksia. Eteisestä pääsee myös kansanrunouden keskuskirjastoon sekä näyttelytiloihin, jonne on koottuna arvokkain Kalevalan pohjalta syntynyt kuvataide. Siellä olisi veistoksena Aino, ilokivellä istuva Väinämöinen mystillisenä kanteleineen, Kullervo sisäisen palon vimma kulmillansa. Talon ylevä ja salaperäinen ydin olisi sen runonlaulajasali, jonka täyttäisivät veistokset Kalevalan runojen laulajista.

Näin Alpo Sailo suunnitteli Kalevalataloa. Hänen tuotannostaan suurin osa teoksista on veistetty Kalevalataloa ajatellen.

IDEA KALEVALATALOSTA

Kalevalatalo oli Eliel Saarisen Kalevalaseuralle vuonna 1921 Helsinkiin suunnittelema valtava rakennus, jota ei koskaan rakennettu. Se oli tarkoitus rakentaa Munkkiniemen kärkeen, lähelle nykyistä hotelli Kalastajatorppaa.

Heinäkuussa 1911 talohanketta edistämään luotiin Kalevalasääde, jonka perustavassa kokouksessa olivat läsnä kuvanveistäjä Alpo Sailo, taiteilija Akseli Gallen-Kallela, senaattori E. N. Setälä, kansanrunouden tutkija Väinö Salminen ja hammaslääketieteen professori Matti Äyräpää.

Vuonna 1919 Kalevalasääteestä muodostui nykyinen Kalevalaseura. Seuran toimikunnassa Kalevalatalo-asiaa ajoivat Gallen-Kallela, Sailo, Setälä, säveltäjä Robert Kajanus, kuvanveistäjä Emil Wikström ja kansatieteilijä U. T.  Sirelius.

Setälä laati seuran säännöt, joiden ensimmäinen pykälä koski Kalevalataloa.

Taloon piti tulla kansanrunouden tutkimuslaitos, keskuskirjasto ja käsikirjoitusten arkisto. Runsaasti olisi annettu tilaa Kalevalasta ammentavalle taiteelle.

Taloon olisi tullut myös Kalevalan museo, joka olisi esitellyt Kalevalan tutkimuksen historiaa ja runojen kulttuuripohjaan liittyviä esineitä.

Ensimmäiset hahmotelmat talosta teki Sailon ajatusten pohjalta taiteilija Carl Bengts, jonka piirroksissa näkyy muun muassa suuri kupoli ja muurien ympäröimä linnanpiha.

Pian suunnittelijaksi saatiin kuitenkin aikansa arkkitehdeistä maineikkain, Eliel Saarinen, joka tarttui toimeen koko toimistonsa voimin ilmaiseksi.

Talolle saatiin myös paikka, kun sille luvattiin erään perikunnan lahjoituksena laaja tontti Munkkiniemestä, nykyisen hotelli Kalastajatorpan paikalta.

Piirustukset olivat valmiit keväällä 1921.

Tuloksena oli valtava, Saarisen tyylille uskollinen kompleksi, joka sisälsi tutkimuslaitoksen, museon, kirjaston, salin, taidenäyttelytilat, Kalevalaseuran tilat ja säätäjähallin hankkeen rahoittajien kunniaksi. Tontille olisi rakennettu myös taiteilijoiden työhuoneet, tutkijoiden asunnot, talousrakennukset, ruokalat ja työntekijöiden asunnot.

Kalevalatalosta kohoaisi 80 metriä korkea torni, jonka alle kallioon olisi hakattu Tuonela, suomalaisten merkkihenkilöiden oma Pantheon.

Gallen-Kallela, Sailo ja musiikintutkija A. O. Väisänen matkustivat Saarisen luo Hvitträskiin tutkimaan valmiita suunnitelmia. He keskustelivat niistä koko yön. Lopulta paluumatkalla Gallen-Kallela ilmoitti, että asia on haudattu.

1950-luvulla Sailo avasi tapahtuneen taustoja. Hän muisteli, etteivät hän ja Gallen-Kallela nähneet Saarisen suunnitelmassa mitään, jonka olisi voinut tuntea suomalaiseksi.

”Kallela oli sanonut: hyvä ystävä, missä tässä on Kalevalaa, missä se vanha Suomen kansa? Se oli hyvin surullinen juttu, sillä Saarinen oli työhön pannut paljon aikaa ja rahaa. — Saarinen ei loukkaantunut, mutta hän repi tukkaansa ja päivitteli, ’etten ottanut tuota huomioon, vaan ajattelin asiaa vain yleisen arkkitehtuurin kannalta’.”

Kalevalatalo unohdettiin nopeasti. Gallen-Kallela maalasi freskonsa Kansallismuseoon, jonne perustettiin myös Kalevala-huone. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tutki kansanrunoutta omassa toimitalossaan. Lahjoitusvaroja kerättiin uuden Turun yliopiston perustamiseen.

ALPO SAILO JATKOI SUUNNITTELUA

Alpo Sailo ei unohtanut ajatusta, vaan jatkoi runonlaulajaveistosten tekemistä sitä varten.

1930-luvulla Kalevalatalo pulpahti uudestaan esille Kalevalan satavuotisjuhlan herättämän innostuksen myötä. ”Kalevalatalo – tulevaisuuden suuri unelma – saa lämmintä vastakaikua kansalaisten mielissä”, otsikoi Ilta-Sanomat maaliskuussa 1937.

Sailo pääsee haastattelussa toteamaan, että ”mitään funkista” talo ei ainakaan saa olla.

”Nykyajan sensaationälkäinen, kansainvälisyyttä tavoitteleva henki on kalevalaistyylisen rakennuksen luomiselle vieras.”

Haastattelussa Sailo sanoo olevansa varma, että ”sellainen talo joskus pystytetään”.

Sailo kuitenkin menetti uskonsa, että asia edistyisi Kalevalaseuran kautta. Hän perusti vuonna 1950 Kalevalatalosäätiön, jonka tehtäväksi tuli ”rakentaa Kalevalatalo kalevalaisen kulttuurin keskukseksi”.

Rahaa säätiölle lahjoittivat muun muassa professori O. W. Louhivuori, liike-elämässä vaikuttaneet Santeri Salomaa, Yrjö Pessi ja Kalle Kuusinen sekä Lassila & Tikanoja -yhtiö. Valtuuskuntaan valittiin muun muassa rouva Rakel Wihuri.

Eliel Saarinen laati piirustukset valtavasta graniittilinnasta. Alpo Sailo ja Gallen-Kallela olisivat halunneet rakennuksesta suomalaiskansallisemman, enemmän Kalevala-henkeä edustavan. Gallen-Kallelan maalaukset olisi säilötty sinne. Sailolle tärkeä osa Kalevalataloa oli runonlaulajien sali. Hänen mielestään jo Lönnrotin ajoista lähtien oli unohdettu itse laulajat ja runojen taitajat ja keskitytty vain runojen keruuseen. Hän katsoi, että heidät pitäisi hahmoina ikuistaa jälkipolville.

Vuonna 1949 Kalevalanpäivänä Alpo Sailo julkisti suunnitelmansa runonlaulajasalista, valtavasta pylvässalista, jossa runonlaulajat ja heidän läheinen maailmansa tervehtisivät kävijöitä. Keskeisiä hahmoja hänen suunnitelmassaan olivat Pedri Šemeikka, Miihkali Perttunen ja Larin Paraske, joiden ympärille hän kaavaili kullekin ominaista ympäristöä: riistaa, pyyntivälineitä, verkonkudontaa, kalastusta, naisten perinteisiä askareita.

”Tulevat sukupolvet luultavasti suuresti moittisivat meitä, jos me emme olisi käyttäneet hyväksi tilaisuuttamme kuvata ne runoilijat ja laulajat, jotka ovat jälkimaailmalle säilyttäneet Kalevalan aarteet. Heidän kasvojensa piirteet ovat kai suomalaisille yhtä kalliit kuin Iliadin ja Odysseen laulajan olisi nyt kreikkalaisille ja koko sivistyneelle maailmalle, jos ne vielä olisivat saatavissa”, hän kirjoitti.

IDEA KALEVALATALOSTA SÄILYI

Alpo Sailo kuoli vuonna 1955. Hänen puolisonsa kuvanveistäjä Nina Sailo jatkoi luomistyötään kuolemaansa vuonna 1998 saakka. Myös Kalevalatalosäätiö jatkoi toimintaansa Nina Sailon vetämänä. Pääasia oli taloajatuksen edistäminen ja Sailojen kokoelman saaminen yleisön nähtäville.

Alpo ja Nina Sailon jälkeensä jättämä veistos- ja reliefikokoelma on valtaisa, runsaat puolen tuhatta taideteosta, suurin osa kipsiveistoksia ja korkokuvia.

Sailojen veistoksille ei ollut kunnon sijoituspaikkaa sen jälkeen, kun Nina Sailo joutui luopumaan Lallukan taiteilija-ateljeesta vuonna 1960. Vuosina 1978-1987 Sailojen töitä oli esillä Vihdin museossa. Uusi koti niille saatiin, kun 1985 valmistui Kirkkonummelle ateljeetalo.

Sailojen taidetta pyrittiin pitämään esillä näyttelyin, kuten vuonna 1985 Joensuun taidemuseossa Kalevalan 150-vuotisjuhlavuoden näyttelyssä. Tarkoituksena oli näyttelyn avulla nostaa Kalevalatalohanke uudestaan esille. Joissakin lehtijutuissa kirjoitettiin ideasta ja muun muassa opetusministeriön vaikutusvaltainen kansliapäällikkö Jaakko Numminen kannatti ajatusta.

Noste oli kuitenkin vain hetkellistä, asia ei edennyt.

2000-luvulla Kalevalaseura poisti Kalevalatalohankkeen säännöistä. Kalevalatalosäätiöstä tuli ainoa taho, joka sääntöjensä mukaan hanketta edistää.

.